Synnyin Suomen Turussa maaliskuussa 1962. Lapsuudenkotini Kakskerran maalaismaisemissa ei ollut ihan tavallinen. Se on myönnettävä. Kodissamme vieraili paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Aika paljon merkkihenkilöitä, mutta en pienenä poikana osannut ilmapiiriä kummastella. Vanhempieni laaja tuttavapiiri ja vilkas seurapiirielämä on avautunut toisella tavalla vasta myöhemmin.
Tarina
KARTAN ÄÄRELLÄ EILEN, TÄNÄÄN JA HUOMENNA
Olen tottunut miettimään asioita kartan äärellä. Kun avaa eteensä kartan, voi tarkastella yhtä lailla menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kartan äärellä pystyy keskustelemaan Euroopan unionista, Natosta tai arktisista alueista ja ilmastonmuutoksesta. Kartan äärellä on luontevaa luoda katsaus myös elämäni vaiheisiin – missä ovat juureni, mistä olen kotoisin, mihin työni on minua kuljettanut ja minne toivon olevani matkalla.
Tiesin toki vanhempieni juuret ja historian. Heidän ansiostaan minulla oli pääsy menneeseen maailmaan, josta olen ammentanut paljon. Isäni oli jalkaväen kenraali sekä Mannerheim-ristin ritari ja äitini kreivitär, Tanskan kuningattaren entinen hovineiti. Perheemme kansainvälinen kulttuuritausta ja skandinaavinen kieliperimä värittivät minun ja kahden siskoni lapsuutta, mutta taustalla ei rehvasteltu. Kotona puhuimme ruotsia, tanskaa ja saksaa. Silti kävin kaikki kouluni suomeksi, ja kaikki ystäväni olivat suomenkielisiä. Isäni halusi poikansa integroituvan valtakieliseen väestöön samalla tavalla kuin hän itse aikoinaan.
"VANGITSEVAT TARINAT OLIVAT KANTAVANA VOIMANA SILLE, ETTÄ MINUSTA TULI SOTILAS."
Ymmärsin isäni viittaavan raskaisiin sotavuosiin. Hän oli ollut savolaisen rykmentin komentaja, joka solmi kovissa paikoissa elämänmittaisen aseveljeyden sotilaidensa kanssa. Aseveljiä vieraili myöhemmin paljon lapsuudenkodissani. Minusta tuntui, että miehillä oli yhteisiä salaisuuksia. Isäni tosin poikkesi monista veteraaneista siinä, että hän puhui avoimesti sota-ajoista. Vangitsevat tarinat olivat kantavana voimana sille, että minusta tuli sotilas. Toivoin pääseväni osaksi tarinaa. Tavallaan olen päässytkin – työurallani ja esittäessäni taannoin isääni Ylen tv-dokumentissa.
Kun lähdin lukion jälkeen varusmiespalvelukseen Savon prikaatiin Mikkeliin, aloin kysellä yhä enemmän menneistä. Olin kiinnostunut sotilaan ammatista. Janosin tietää, miten ihmeessä voi syntyä niin tiivis yhteys, ystävyys ja luottamus kuin isälläni oli sota-ajan rykmenttinsä sotilaisiin. Päätin jatkaa sukuni perinteistä ammattia, vaikka tiesin sen olevan haastavaa. En voisi ylittää isäni saavutuksia.
Isäni ei koskaan pakottanut minua sotilaaksi, mutta kävi hyvin selväksi, mitä hän toivoi. Päätin aloittaa urani Jääkäriprikaatista Sodankylästä. Halusin lähteä kauas pohjoiseen varmistuakseni, että minusta olisi sotilaan ammattiin. Kun kerroin palveluspaikasta isälleni, hän totesi, että jos siellä pärjäät, pärjäät missä tahansa. Päätös oli viisas ja yksi tärkeimmistä elämässäni.
LAPISSA OLI TILAA ELÄÄ JA HENGITTÄÄ.
Pari ensimmäistä vuotta Sodankylässä toivat minut lähelle Lapin kansan elämää. Jouduin ja pääsin aivan toisenlaiseen sosiaaliseen ympäristöön ja kulttuuriin, josta olin lähtenyt. Lapissa oli tilaa elää ja hengittää. Huomasin nauttivani rauhasta ja siitä, että sain olla oma itseni. Minut otettiin hienosti vastaan, eikä ketään kiinnostanut taustani. Tykästyin lappilaiseen mentaliteettiin ja tapaan nähdä ihminen osana yhteisöä ja luontoa. Sodankylä tarjosi loistavat mahdollisuudet metsästykseen, kalastukseen ja eräretkeilyyn. Palasin pohjoiseen vielä kahteen otteeseen urallani, ja onnistuin hankkimaan mökin luonnonlohia kuhisevan Tenojoen varrelta. Kerran satuin kysymään esikunnassa työskentelevältä rouvalta, mistä mahtaa kummuta ihastukseni Lappiin. Hän totesi, että Andy, sinussa asuu pohjoisen ihmisen sielu. Se oli kauniisti sanottu.
Työskentelin Puolustusvoimien palveluksessa eri puolilla Suomea, mutta myös kansainvälisyys kiehtoi. Urani alkupuolella, 1980-luvun puolivälissä, tehtävät ulkomailla olivat pääasiassa YK:n rauhanturvaoperaatioita, sotilasdiplomatiaa ja sotilasasiamiestoimintaa.
Viisi vuotta valmistumiseni jälkeen koin mielenkiintoisen vuoden YK:n sotilastarkkailijana Libanonissa ja entisessä Jugoslaviassa. Muutama vuosi myöhemmin olin apulaissotilasasiamiehenä Brysselissä, josta jatkoin suoraan Pariisiin, Ranskan sotakorkeakouluun. Olen viettänyt kolme kuukautta yhteysupseerina Floridan Tampassa ja heti perään puoli vuotta kriisinhallintatehtävissä Kosovossa. Komennukset ja kokemukset maailmalla koulivat minua avarakatseiseksi. Opin, että toisen eriävää mielipidettävä on arvostettava samalla, kun pitää lujasti kiinni omastaan. Tarvittaessa on osattava tehdä myös kompromisseja.
"KOKO SOTILASURANI OLI ARVOKASTA KASVUN AIKAA."
Kohtaamiset eri kulttuureissa ovat olleet mieleenpainuvia, olinpa sitten puolustusasiamiehenä Ranskassa tai kriisinhallintajoukkojen komentajana Tshadissa. Minusta ei tullut kenraalia, mutta olen tavannut valtavasti hienoja ihmisiä. Palvelin Puolustusvoimissa 31 vuotta, joista seitsemän vuotta kansainvälisissä tehtävissä. Koko sotilasurani oli arvokasta kasvun aikaa. Sain kotikielteni lisäksi käyttää työkielinä ranskaa ja englantia. Huomasin, että rikas kielitaito auttaa paremmin ymmärtämään myös muita kulttuureita.
Nyt, kun olen eläkkeellä, kaikki on muuttunut, mutta samalla jäljellä on kaikki – taustani, kielitaitoni, osaamiseni ja minä ihmisenä. Minulla on perheeni, johon kuuluu vaimo ja kaksi lasta. Vaikka nautin rauhasta, toisaalta työnnän itseni aina keskelle kiirettä. Haluan saada asioita aikaiseksi. En koe, että työt on tehty ja tämä oli tässä.
MENNEISYYS VAIKUTTAA SIIHEN, MIKSI JA MITEN OLEMME TÄSSÄ.
Olen nyt astumassa alalle, jossa pystyn hyödyntämään osaamistani ja laajaa kokemustani. Muistan isäni ohjeen, jonka mukaan historiaa tuntematon henkilö ei pysty toimimaan nykytilanteessa eikä suunnittelemaan tulevaisuutta. Menneisyys vaikuttaa siihen, miksi ja miten olemme tässä. Nyt on minun mahdollisuuteni hyödyntää taitojani. Kokemusteni ansiosta koen olevani kuin kameleontti, joka sopeutuu mihin tahansa. Kohde on merkitty karttaan vakaalla kädellä.